Sanat ovat ajatuksia päällysvaatteissa. Vapaus niiden ilmaisemiseen on tuiki tärkeää. Papparazzi Strikes (Papparazzi iskee) -esikoisromaanini En se ollut minä, se oli kynä! -päätöskertomuksessa teen tälle perusoikeudelle kunniaa: ”Aidosti ja oikeasti riippumaton lehdistö on hyvin eksoottinen kukka, jota on hoidettava hellävaroen, rakkaudella. Väärissä käsissä se lakastuu ja kuolee helposti.”
Me ihmiset tajuamme nauttimiemme vapauksienkin arvon usein vasta silloin kun ne riistetään meiltä pois. Siksi tarvitaan nyt ja aina hengen aseita – kyniä ja kameroita – hyvän, oikean ja totuuden puolustamiseen. Lontoolaisessa St Bride´s Churchissä on muistonurkkaus työssään kuolleille journalisteille. Kuolonuhreja on viime vuosiltakin. Mieleni herkistyy väkisinkin sen kulmauksen nähdessäni: vapaata sanaa on puolustettu ja ollaan edelleen valmiita puolustamaan myös henkensä uhalla. Olen tässä kunniakkaassa joukossa mukana niin kauan kuin minussa henki pihisee.
Toimittajan työ pyöri mielessäni jo lukiovuosinani, jolloin kuuluin Utis-nimisen lehden tekijäkaartiin synnyinkunnassani Utajärvellä. Urani aloitin Siikajokilaakso-lehdessä vuonna 1987. Kynäilijän luonteestani kertoo paljon se, että sain Ruukissa lempinimekseni uutistykin.
Varsinaiseen tykitykseen avautui mahdollisuus kaksi vuotta myöhemmin, kun aloitin työskentelyni uutistoimittajana sanomalehti Kalevassa Oulussa. Kirjoittamani sanat muuttuivat entistäkin painavammiksi, sillä Pohjois-Suomen valtalehden resurssit olivat huippuluokkaa.
Kalevan vuosiltani 1989–2001 olen napannut joitakin muistiini syöpyneitä väriläiskiä kommelluksineen. Paljastettakoon tässä, että Tää on viimeinen moppi! -kertomuksen Nauhuri-Liisalla on esikuvansa elävässä elämässä. Vastentahtoinen jututustilanne hoitui todellakin niin, että lehden ruokalassa haastateltava puhui yksikseen nauhurille pöydässä.
Kuvaajista on erityisesti jäänyt mieleen eräs nimeltä mainitsematon henkilö, joka keikkapaikkaa kohti mentäessä muistutti aina siitä, kuinka moneen tuhanteen kertaan jo aiemmin kerrottua juttua olimmekaan taas tekemässä. Siinä jos missä piti oppia psyykkaamaan itseään ja katselemaan asioita positiivisemmista vinkkeleistä. Samaa henkeä on myös Papparazzissa, joka suorastaan palaa halusta syöksyä kengät savuten tapahtumien keskelle.
Tähän ajanjaksoon osui myös yksi tärkeä etappi elämäni varrelta: valmistuminen filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 1994.
Kaupunkilehti Forum24:ssä aihepiirit vaihtelivat laidasta laitaan. Kamera kulki alusta asti keikoillani mukana, kynämiehen identiteetti oli kuitenkin se tärkein. Ei kuvia! -tarinan kansantaiteilija Vinski Lehtonen – varsinainen taiteilijanimi jääköön edelleen paljastamatta – toimi oikeasti kirjassa esitetyllä tavalla aikahaarukassa 2001–2019, kun olin Forum24:n leivissä.
Papan ja paparazzin yhdistävä Papparazzi-hahmo alkoi kasvaa ja kehittyä sisälläni pikkuhiljaa, kunnes koin välttämättömäksi purkaa hänen seikkailunsa paperille. Tuplapappuuteni vuonna 2018 antoi ratkaisevan kimmokkeen tarttua kynään kirjailijana. Nykyisin lastenlapsia on jo kolme.
Paparazzit mielletään usein kyynärpäät edellä tilanteisiin meneviksi seteliselkärankaisiksi tyrkkijöiksi. Monipuolisesti alan kirjallisuuteen tutustuttuani tämä kuva heistä vahvistui. Joukossa on kuitenkin myös amerikkalaisen Ron Galellan kaltaisia kuvaajia, jotka suhtautuvat intohimoisesti työhönsä parhaimpia otoksiaan ilman muuta taiteena pitäen. Hänen ikuistamansa kuvat sikäläisistä julkkiksista kuten Jackie Kennedystä, Michael Jacksonista ja Elviksestä kiertävät ympäri maailmaa gallerioissa. Tätä samaa myönteistä puolta papa- ja nykyään myös mamarazziudessa haluan osaltani nostaa. Suomen Ron Galellat ansaitsevat huomattavasti paremman gallerianäkyvyyden. Meitä kävijöitä näyttelyissä riittää taatusti!
Papparazzi omistaa nimeään kantavan gallerian Helsingin Runeberginkadulla. Kirjan alussa hän saa Banksyltä toimeksiannon kuvata tämän iskua pääkaupunkiin. Visiitti tekee niin lähtemättömän vaikutuksen, että maamme taide-elämässä aletaan puhua ajasta ennen ja jälkeen Banksyn. Maailmankuulu kuvataiteilija on kuvauksen lukenut, antanut sille arvostuksensa ja hyväksynyt taiteilijanimensä käytön siinä. Voitte vain kuvitella tuntojani, kun sain hänen kommenttinsa sähköpostitse. Hypin riemusta!
Teos marssittaa esiin julkkiksia siinä määrin, että oli alusta pitäen selvää vain Helsingin käyvän Papparazzin kotikentäksi. Asuinpaikka on Pikku Huopalahti. Kun vaihde on vapaalla, hänet voi bongata Ravintola Tilkanrannasta. Muuallakin maassa toki käydään: esimerkiksi Siilinjärvellä tapaamassa Eurojackpot-miljonäärejä ja Tampereen Epilässä yllättämässä suosikkiräppärin muhinoimassa hotellissa salarakkaansa kanssa.
Keväällä 2019 muutimme Tiina-vaimoni kanssa Oulusta Vantaalle, jossa myös aikuisikäiset lapsemme asuvat lapsineen. ”Jotenkin kummasti” myös kirjassa on mukana Papparazzin silmäterinä lapsenlapset Nella ja Eeli. He seikkailevat yhdessä Pappapoppoo kohtaa Pekka Pimputtajan ja Kaikkien aikojen Pukkiparty -tarinoissa.
Muuton jälkeen kiertelimme puolisoni kanssa eri puolilla Helsinkiä tutustumassa paikkoihin, joihin suunnittelin sijoittavani kirjan tapahtumia. Olen varma siitä, että katsoimme pääkaupunkia eri silmin, monta pykälää taianomaisemmin ja lumoutuneemmin, kuin ikänsä siellä asuneet. Tältä pohjalta Stadi on kirjaan ponnistanut.
Ennen kaikkea Papparazzi on humoristinen hahmo. Itselleni tällainen kevyempi tyylilaji, ihmisten ja elämän tarkastelu ja tirkistely koomisesta näkökulmasta, on ollut aina läheinen. Siitä olen pitänyt tiukasti kiinni Papparazzi Strikes -romaania kirjoittaessani. Lukijoiden naurunpurskahdukset ovat paras palkkioni!